Catherine Deneuve – Miten biisi syntyi…
Soitellessa tapahtuu usein yllätyshyviä juttuja. Toisinaan syntyy jotain kuin itsestään tai niiden suunnittelemattomien rallien alkupisteen ja -räjähdyksen välillä on vaan jotain ihmekipinöintiä. Ehkä se on vaan se, että musiikki on madonreikä ulottumattomuudesta toiseen. Se tilanne ja tunne on semmoinen, joka ei ohikiitävän hetken ajaksi jätä rauhaan, vaan ”se joku juttu” on tehtävä heti johonkin tolkun muotoon eli ymmärrettäväksi demoksi, biisiksi tai aihioksi.
Kuuntele biisi täältä.
Tekeminen Cathrine Deneuve -biisissä, kuten usein aina, oli ihanan kepeää ja kivaa. Kun kaikkein biisin osien eli melodian, harmonian, rytmin ja tekstin tekeminen tapahtuu samassa hetkessä niin yksittäisten asioiden kontrolli antaa pakostakin vähän periksi ja muuttuu ainakin hetkellisesti vapaaksi pudotukseksi. Silloin joku tiedostamaton pääsee puhumaan ääneen kerrankin. Se on hauskaa, kun ei tiedä mitä pääsee ilmoille. Näitä elementtejä on tässä tuotoksessa mukana.
vrt. Umberto Eco: Foulcaultin heiluri -kirjan juttu tietokoneesta; Se on täydellinen hengellinen laite… …jonka jälkeen jää vain hengen kritiikki. Pätee varmaan kaikkeen vastaavaan tekemiseen missä asiaan voi jälkeenpäin palata..
Hahmottelin biisin, demoilin livenä laulu&kitara ja ekan säkeistön ja kertsin teksti tuli aika lailla kerralla. Muun tekstin konteksti, siis kertojan suhde laulun kohteeseen oli vielä epäselvä, joten raapustin tekstiä ihan kynällä vihkopaperille ja muutamalla sivulla eri versiona pääasia tuli varsin selväksi.
Tekstin yksi alkusykäys on Pariisin CDG -lentokentän terminaalissa oleva piano, jonka nuottitelineessä oli joitain laminoituja nuotteja soitettavaksi. Olin tulossa Espanjasta biisileiriltä ja tekemisestä sekä pitkästä matkasta jo poikkeuksellisesti vähän väsynyt. Olisi ollut kiva soittaa vaikka Sibeliuksen Am-etydi ja joitain hilpeitä pikkukappaleita ja nähdä miten matkustavaiset olisivat reagoineet, mutta en vaan jaksanut ryhtyä. Kukaan muukaan ei soittanut. Lupaan seuraavalla kerralla.
Kun biisi alkoi saada lopullista muotoaan ja löytää itsensä, halusin introon lentokentän kahvilakuulutuksen, joka tulee varmaan juuri sen yhden CDG -lentokentän kahvilassa istutun ohikiitävän hetken tunnelmasta, joka mieleen jotenkin jäi. Halusin aitoa ääntämistä ja kun tuohon aikaan työskentelin opettajana, niin koulun ranskan maikka löytyi naulakoiden välistä sitomassa kenkiään. Pyysin häntä sanomaan puhelimen mankalle lentokentän kahvilakuulutushenkisesti Cathrine Deneuve kahdesti. Täydellinen heti ensimmäisellä otolla. Kiitos Anni! Vähän atmosfääriä eli tilamelua lisäksi ja intro oli valmis. En muista montaakaan vastaavaa biisin aloitusta, joten siksi halusin kokeilla ja tuntui sopivan biisin yhteyteen. Loppukaneetiksi kyselin Catherinea itseään spiikkaamaan lyhyesti (Oui? Se moi jne.) hänen henkilökohtaiselta manageriltaan, mutta toistaiseksi kun ei vastausta ole tullut, niin nyt se otettiin solistin suusta.
Tekstiä viilasin vähän silloin tällöin kun joku olennainen kontekstuaalinen tai muuten asiaa eteenpäin vievä sana tai juttu tuli mieleen. Prosessissa ei ollut montaa vaihetta, mutta kun tekstiviimeistelyn loppumetreillä ystäväni poikkesi illallisella ja muun keskustelun ja puuhastelun (parsin kotitakkini puhki kuluneen kyynärpään umpeen nitojalla (nidotaanhan ihmisiäkin)) ohessa soittolauleskelin vaiheessa ollutta versioita, niin muiden, aivan toisien keskusteluasioiden yhteydessä vilahti sana ”valveunessa”. Kirjoitin sen heti tekstivihkoon siihen kommentaariosioon. Se oli ehkä se olennaisin kokonaisuuden laukaiseva sana version viimeistelyn tekemisessä, vaikkakaan ei ehkä sisällössä, ja vielä c-osaan, joten uskoakseni viimeisten kertsien sanat saavat sen mukana uuden ulottuvuuden. Sitähän c-osan teksteillä yleensä haetaan: uusia tasoja kuin vanhassa Fokkerissa.
C-osasta vielä: Kävin mielessäsi (lue: Wikipedia) kaikki näkemäni Catherine Deneuve -leffat läpi mutta ei niiden nimistä saanut c-osaa. Kokeilin eri versioita, mutta ei oikein tuntunut osuvan. Myöhemmin katsoin uudestaan ja tarkensin katsetta alkuperäisnimiin ja Voilá (tai ilman). C-osan teksti olikin sitten siinä samassa valmis kun laitoin kieliosaamisasiaan vähän omakohtaisuutta.
Soitto- ja studiohommista…
Tehtiin komppisessio silleen että kerralla basso (Iiro Kautto) ja rummut (Topi Kurki). Ekalla otolla tuli valmista. Mattias Bylund soitteli koskettimet vähän perästä ja erikseen kun ei ollut mestoilla kun taisi olla sessioimassa jotain Amerikan juttuja. Hän siis on Grammyn saanut ja hänen tekojuttujen lista on ihan käsittämätön (Pink, Avril Lavigne ja monta muuta maailmannimeä). Omien soittojen ja lauleloiden kanssa tuli vähän viivettä että ehdin tekemään kun tuli muuta (luetaan: kesä). Sitten soittosuoritteitani kitaroinnissa piti koko ajan vähentää ja typistää kun liikaa ääniä on aina liikaa ääniä. Lauluraidan tein silleen että ”nyt olis hetki aikaa”. Olin ajatellut tehdä osuuteni uusiksi ja mukamas huolekkaammin eli ns. lopullisiksi versioiksi, mutta sitten tulikin aikaraja yllättäen (45 min.) vastaan, joten melkein ekoilla demo-otoilla soitot tallenteeseen lopulta päätyi.
Loppumiksaukseen meni puolisen tuntia. Hämis (Studio Pop) oli tehnyt huippua jo ennakolta, että kunhan hetki feelisteltiin ja pantiin pakettiin. Tehtiin vähän epätäydellistämistoimia.
Tällainen oli Cathrine Deneuve -biisin tekoprosessi. Jatkoa seurannee seuraavien Timon lauluja… biisien tekemisen suhteen.
Desibeli.net
Sinkut IV – Elokuu 2019
Timon lauluja: Catherine Deneuve
Spiridom
Elokuvatähtiin ihastuminen ja heidän joidenkin piirteidensä löytäminen tutuista ihmisistä ei ole ymmärtääkseni lainkaan epätavallista, poikkeavaa tai negatiivista. Marilyn Monroe sai Juicen sekaisin ja hieman kummasti nimetty Timon lauluja haaveilee Ranskan suuresta valkokankaiden blondista, Catherine Deneuvesta. Tai siis jostakusta, joka voisi olla se ihmeellinen ja ainutlaatuinen olento, joka saa kertojan kaltaisen taviksen ja hönönkin loistamaan. Jos ei muuten, niin kuun lailla auringon säteitä takaisin heijastaen.
Muodoksi on luonnollisesti valikoitunut klassinen pop-biisi, jossa bändi soittaa enemmänkin taustalta ja säestää kertojaa, jota ei kuitenkaan missään vaiheessa jätetä täysin oman onnensa nojaan. Keveästi ladotuissa äänikerroksissa soivat mm. täyteläiset koskettimet, runsaat kitarat sekä rennosti soitetut rummut, mutta kaikki huomio kiinnitetään sitkeästi lauluun, jota jokainen pikku koukerokin vielä korostaa. Vielä kun löytäisi jostain oman Pam Grierin.
Mika Roth